Tottuuko Italiaan?

Voiko Italiaan tottua? Kyllästyttääkö Italia?

Italia on kaunis, kiehtova ja niin tunnelmallinen maa. Historiaa pullistelevia kaupunkeja ja hyvää ruokaa löytää joka paikasta. Erilaisia kohteita on pilvin pimein ja pieniä suloisia kyliä löytää aina vaan uusia. Voiko niihin muka tottua? 

Yhtenä aamuna, kun tallailin koirien kanssa taas samaa kujaa, havahduin pohtimaan suhdettani Italiaan. Ajan kanssa omaan ympäristöön tottuu ja se tulee niin tutuksi, ettei sitä aina edes huomaan. Arjen keskellä ympäristöön ei välttämättä tule kiinnitettyä huomiota. Onneksi toisinaan havahdun tarkkailemaan ympärillä olevaa. Mielenkiintoisia ja kauniita juttuja on joka puolella. Aina on jotain uutta meneillään. Osaanko arvostaa niitä kuten ennen? Miksi en aina kiinnitä huomiota ympäristööni? Arki taitaa välillä viedä mennessään.

Viime aikoina olen painiskellut ja mietiskellyt suhdettani Italiaan. Olen pohtinut suhdetta sekä unelmien ja tavoitteiden kannalta että ammatillisessa mielessä. Kohta tulee neljä vuotta täyteen täällä Italiassa. Se on pisin aika, jonka olen asunut yhdessä kaupungissa lapsuuden jälkeen. Ja se on heittämällä pisin aika, jonka olen asunut yhdessä asunnossa. Lapsuuden kotia ja kotipaikkaa ei tietenkään lasketa. Mitä Italia sitten merkitsee minulle? Mitä Brescia merkitsee minulle?

Innostus Italiaan ja sen kieleen on kantanut läpi vuosien. Monia valintoja on tullut tehtyä innostuksen pohjalta ja valinnat ovat aina vieneet hyvään suuntaan. Italia on vaikuttanut lukion aineiden valinnasta ja au pair -kokemuksista yliopisto-opintoihin asti. Valinnat ovat useimmiten olleet helppoja - olenhan seurannut jotain mistä pidän. Entäs nyt sitten? Olen saanut maisterin tutkintoni päätökseen ja valmistunut italialaisesta yliopistosta. Asun Italiassa. Opintojen jälkeen on kuitenkin uuden suunnan valinnan aika. Kantaako Italia edelleen vai onko jokin muu tärkeämpää?

Viime aikoina olen havahtunut jonkin asteiseen tottumiseen. En ole samallalailla innoissani Italiasta kuin joskus ennen. Luulen, että olen jollain tasolla tottunut Italiaa. Se ei ole enää valintojeni ehdoton kantava voima - sehän on aina läsnä. Italiasta on tullut tavallista: arjessa puhun lähinnä italiaa ja tallailen ennen niin erikoisilta ja kiehtovilta vaikuttavilla kujilla. Ennen ihannoin kaikkea sitä, mutta nyt kaikki tuntuu normaalilta. Lomamatkaa suunnitellessa haluan lähteä ulkomaille eli pois Italiasta. Minun ei enää tarvitse matkustaa lomalle Italiaan, olenhan siellä aina. Italia ei ole enää minun unelmieni keskiössä, koska siitä on tullut koti. Italia ei ole enää ennen jatkuvasti unelmoimani maa vaan siitä on tullut koti ja päiväretkien kohteeksi. Minä muutun ja samalla muuttuvat näkemyksenikin.

Tottuminen ja Italian normalisoituminen ei kuitenkaan tarkoita, etten minä enää pitäisi Italiasta tai että olisin kyllästynyt siihen. Olen yksinkertaisesti tottunut ympäristööni unohtaen välillä Italian kiehtovuuden ja kauneuden. Arki vie välillä mukanaan. Italiaan tottuminen ei myöskään tarkoita, etten nauttisi täällä matkustamisesta ja uusien paikkojen näkemisestä. Nautin todellakin. Nautin myös oman kaupunkini tutkimisesta, täälläkin löytyy aina jotain uutta! Välillä vain mietin osaanko enää nähdä ympäristöä yhtä innostuneesti kuin ennen. Huomaanko kaiken ihanan niin kuin ennen tänne muuttoa?

Suhteeni Italiaan on muuttunut vuosien varrella. Haaveiden kohteena ollut maa on muuttunut kotimaaksi. Italiasta on tullut minulle lähimatkailukohde eikä enää jokaisen ulkomaanmatkan kohde. Unelmoimastani kielestä on tullut jokapäivänen juttu, vaikka on se vieläkin kaunista. Nykyisin mukaan on astunut myös ammatillinen näkökulma. Olen opiskellut matkailua ja yritän hahmottaa Italiaa myös ammatillisesta näkökulmasta. Italialla olisi vielä niin paljon uutta tarjottavaa! Yritän pyöritellä mielessä ideoita Italiassa viettämieni vuosien hyödyntämiseen. Miten pystyisin yhdistämään uuden kotimaani, italian kielen osaamiseni ja suomalaisuuteni? En vielä tiedä.

Toisinaan olen huolissani siitä, että huomaanko kaikki Italian tarjoamat mahdollisuudet. Olen huolissani, että osaanko edelleen huomata matkailijoiden arvostamia juttuja. Miten voisin suunnitella tai suositella matkailijoille, jotain jos en enää näe sitä samalla tavalla kuin ennen? Jos en näe kaikkia ihanuuksia kuten matkailijat? Pidänkö kaikkea liian itsestään selvänä? Pohdittavaa on paljon ja mielessä pyörii vaikka mitä. Epäilyksiä ja kysymyksiä ilman vastauksia riittää. Toisaalta näkökulman muuttuminen on normaalia eikä se ole huono juttu. Uusien kokemusten myötä ihmiset muuttuvat ja vanhat asiat näyttävät erilaisilta vaikka eivät olisikaan muuttuneet.

En ole vielä löytänyt pysyvää paikkaani ja uusi suuntakin on vielä hakusessa. Selvää kuitenkin on, että minä ja Italia olemme vielä yhdessä ainakin tovin. En ole vielä lähdössä mihinkään. Minun pitää, tai oikeammin haluan, keksiä miten hyödyntää kokemuksiani parhaiten. Haluan tehdä jotain, josta pidän todella ja joka inspiroi minua ja haastaa minut. Haastellistako? Ei kai sentään. ;) Pikkuhiljaa hyvä tulee!

Jos haluat lukea lisää italialaisesta kotikaupungistani, kurkkaa Minun kaupunkini: turisteille tuntematon Brescia -postaus.

Lue myös:

• Nippelihuomioita Italian matkaa varten
• 10 + 1 kysymystä ulkosuomalaisille
• Kesän alku vai keskikesän juhla?

Katariina

2

Some, älypuhelimet ja valokuvamania

Sosiaalinen media yhdistettynä älypuhelimiin aiheuttaa meissä outoa käytöstä. Ne laukaisevat meissä hillitsemättömän tarpeen ottaa valokuvia - todella paljon valokuvia. Valokuvia tulee otettua helposti vähän joka tilanteessa ilman erityistä syytä. Kaikki ottavat kuvia, ei siinä ole mitään autoa. Eikä siinä varsinaisesti ole mitään pahaakaan. Minäkin nautin ihanista kuvista ja olen erittäin tyytyväinen, jos onnistun ikuistamaan jotain suloista.

Käytös kuitenkin pahenee helposti ihan huomaamatta, kun älypuhelimet ja valokuvaus yhdistetään johonkin suurempaan tapahtumaan, kuten täällä Bresciassa toukokuussa pidettyyn autotapahtumaan Mille Migliaan. Minäkin kävin katsomassa sekä autojen rekisteröintiä että lähtöä, vaikka en ole kiinnostunut autoista. Halusin nauttia aurinkoisesta ilmasta ja kaupungin tunnelmasta. Olin ajatellut ottaa vain muutaman kuvan, blogia varten tottakai.

Sitten tapahtui jotain. Villiinnyin täysin ja aloin metsästämään parhaita paikkoja kuvien ottamiseen. Halusin löytää mahdollisimman hienoja taustoja autoille. Liikaa ihmisiä ei saanut näkyä. Kaupunki olisi hienoa saada taustalle. Auton piti olla tarkka. Se piti saada juuri oikeaan kohtaan kuvaa. Nyt meni vähän yli. Ei se ole keskellä. Nuo rakennukset on pakko saada mukaan kuvaan. Ihanan vehreä kohta. Ei oksia autojen eteen. Ja niin edelleen.

Lopputulos: upea saalis hienoja taustoja - olin tyytyväinen!

Havahtuminen: Miksi minä oikeastaan otan kuvia?

Jossain vaiheessa havahduin yhdestä puskasta ja aloin katsella ympärilleni. Ihmisiä oli liikenteessä paljon ja suurimmalla osalla oli älypuhelin kädessä. Tottakai paikalla oli paljon oikeita valokuvaajia, mutta lopuilla oli aina puhelin kädessä. Miksi ihmeessä? Ovatko kaikki kiinnostuneita autoista? Onko jokaisesta jutusta otettava kuva? Eikö niitä muista ilman kuvia? Pitääkö tekemisistä saada aina todisteita?

Ja miksi minäkin näin paljon vaivaa autoja kuvatakseni? No, koska halusin niille mahdollisimman hienon taustan. Halusin, että kaupunki ja luonto näkyisivät kunnolla ja loisivat kuviin ihanan tunnelman. Miksi tarvitsin hienon tunnelman kuvaan? No, somea varten tietenkin. En kuvannut autoja, koska olen kiinnostunut autoista - kuvasin niitä saadakseni hienon kuvan sosiaalista mediaa varten.

Pohdittavaa: Olinko tyytyväisempi otettuihin kuviin vai tapahtumassa viettämääni aikaan?

On hämmentävää millainen valta sosiaalisella medialla on meihin. Se saa muuttamaan käytöstä ja tekemään asioita, joista emme ole erityisen kiinnostuneita. Pelottavaa on, että muutos tapahtuu huomaamatta. En minäkään erityisesti ajatellut haluavani upeita kuvia autoista, jotta voisin postata niitä Instagramissa. Yhtäkkiä minuun vain iski tarve täydellisen kuvan metsästämiselle. Siis autoista?!? Totuus oli, että etsin juuri sitä täydellistä otosta pelkästään Instagramia varten. Riippumatta autojen kiinnostavuudesta.

Mielestäni liiallinen kuvaaminen on surullista, koska silloin ei ehdi oikeasti nauttia. Ei puhelinta tuijottamalla voi keskittyä tai olla oikeasti läsnä. Miten ruutua tuijottamalla voi kokea ja tuntea? Ja siitä huolimatta meillä on jatkuvasti puhelin kädessä ja sormet näpyttelevät tekstiä ja klikkailevat jotakin. Tottakai, pitäähän meidän heti näyttää mitä hienoa olemme tehneet!

Nautin itsekin Instagramin käytöstä ja valokuvien ottamisesta. Postaan mielelläni ja inspiroidun kauniista kuvista. Pääasia kuitenkin on, että some ja puhelin eivät vie kaikkea aikaani. En halua joutua tilanteeseen, jossa nautin enemmän jälkikäteen kuvien kautta kuin eläessäni hetkeä, jolloin kuvat on otettu.


Muistetaan välillä irrottautua somesta, olla läsnä ja nauttia oikeasti!

8

Lukitun postilaatikon mysteeri

Meidän talossa tapahtuu kummia - oikeastaan voisi puhua jo mysteeristä. Viime aikoina mysteeri on sen kuin tiivistynyt eikä ratkaisua näy. Kuten alla olevasta kuvasta näkyy, meidän talo ei ole tavallinen kerrostalo vaan vanha historiallinen palatsi/rakennus, joka sijaitsee pienen aukion laidalla historiallisessa keskustassa.

Kaikki alkoi muutama kuukausi sitten, kun meidän kerrokseen muutti uusia naapureita. Jo pidemmän aikaa tyhjillään ollut asunto sai uudet asukkaat. Ensin ihmeteltiin muutaman päivän jatkunutta kauheaa ryminää ja jatkuvaa hissin käyttöä - normaaleja muuton ääniä tietenkin. Sitten porraskäytävän laatikkopaljoutta - normaalia muuttohässäkkää sekin. Tilaisuus tutustua naapureihin tuli melkein samantien, kun he tarvitsivat kuumaa vettä asunnon siivoamiseen. Ihan mukavan oloinen keski-ikäinen hollantilainen pariskunta.

Muutama päivä hollantilaisten muuton jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua kummia. Ensin meidän kerrostalon yhteinen postilaatikko, joka roikkuu talon alaoven sisäpuolella, oli runneltu ihan vinoksi. Sitä ei enää saanut suljettua. Ei sillä, että ennen runnomista se olisi sulkeutunut kunnolla, mutta ainakin sen ovi oli suorassa. Pian pahoinpitelyn jälkeen löysin postilaatikon lukittuna. Ennen kuulumatonta! Eihän sitä koskaan lukita, ei meillä ole ollut tapana lukita sitä. Voin todeta niin jo usean vuoden kokemuksella. Kuka ihme on ollut niin ajattelematon, että on lukinnut postilaatikon?

Yhdistin heti mielessäni uudet naapurit ja väärän tavan käyttää postilaatikkoa. Tottakai, syy on varmasti uusien naapurien. He eivät varmasti tiedä vielä talon tapoja. Reilun viikon päästä pääsin taas naapurien puheille, tai oikeammin soitin heidän ovikelloa. Pakkohan minun oli oikaista uusien naapurien väärää käytöstä. Syyllistä ei kuitenkaan löytynyt. Olin ihan varma syyllisistä, mutta erehdyin. Sain nimittäin yllättäen selville, että heillä ei edes ole postilaatikon avainta. Päin vastoin, he tarjoutuivat auttamaan repimällä postilaatikon auki. Eihän se käy, että postilaatikko on lukossa ja kukaan ei saa postia. Kuka sitten lukitsee postilaatikon, jos uudet asukkaat eivät olekaan syyllisiä?

Asia jäi roikkumaan ja lipsahti jo mielestä. Eikä lukittu postilaatikko oikeastaan edes häirinnyt. Ensinnäkin meille ei tullut juurikaan postia ja toiseksi olihan postilaatikko suurimman osan ajasta auki. Ehkäpä uudet naapurit todella repivät sen aina auki. Kunnes yhtenä aamuna löysin erään vanhan rouvan yöpukusillaan oven edestä. Rouva kirosi lukittua postilaatikkoa ja oli suorastaan raivoissaan sen lukitsijalle. Postia laatikossa ei tietenkään sillä hetkellä ollut, mutta voihan sitä jo valmiiksi hermostua. Kyseinen rouva on yksi pisimpään talossa asuneista ja ikääkin hänellä on jo yli kahdeksan kymmenen, jos muistan oikein.

Muutama päivä yöpukuisen rouvan kohtaamisen jälkeen minulle tarjoutui tilaisuus puhua talon toisten uusien asukkaiden kanssa. Olin täysin unohtanut, että jonkin aikaa ennen hollantilaisia meidän taloon muutti myös nuori pariskunta. Kysyin heiltä postilaatikosta, mutta vastaus oli sama kuin hollantilaisten. Ei heillä kuulemma edes ollut postilaatikon avainta. Päinvastoin, hekin olivat ihmetelleet lukittua postilaatikkoa. Vanhan rouvan, hollantilaisten ja nuoren pariskunnan lisäksi olen puhunut myös erään nuoren neidin kanssa ja erään keski-ikäisen rouvan kanssa. Kaikki ovat ihmetelleet lukittua postilaatikkoa.

Kerrataanpa vielä tapaukseen liittyvät tosiasiat. Postilaatikkoa ei ole koskaan ollut tapana lukita, joten oletan vanhojen asukkaiden tietävän, että postilaatikkoa ei lukita. Uudet naapurit taas eivät lukitse laatikkoa, koska heillä ei ole edes avaimia. Muiden naapurien kanssa puhuminen ei ole tuottanut tulosta, koska hekin ovat ihmeissään tästä uudesta tavasta. Kukaan ei tiedä miksi, miten ja kuka on aloittanut tämän uuden kaikkia hermostuttavan käytännön. Minulta on varmasti jäänyt jotain huomaamatta ja joku asukas huomioimatta.

Lue myös:

• Meidän aukiolla tapahtuu!
• Vuosi sitten: kohtaamisia työmatkalla

Kuka sitten on syyllinen? En tiedä vielä, mutta tutkimukset syyllisen löytämiseksi jatkuvat. Mysteeri on edelleen mysteeri.


PS. Lukitun postilaatikon lisäksi samoihin aikoihin joku oli lisäksi tyhjentänyt postilaatikon vierellä roikkuvan pussin, johon saapunut posti laitetaan odottamaan ottajaansa. Sinne oli kertynyt aika kasa kirjeitä, laskuja, mainoksia, oikeuden huomautuksia ja pankkikirjeitä, joita kukaan ei ollut ottanut näinä vuosina. Mihin kaikki kirjeet ovat joutuneet? Onko joku heittänyt ne roskiin? Vai kenties toimittanut oikeaoppisesti postiin? Kuka tietää. Mysteeri sen kuin tiivistyy.

0

Mitä tehdä kaikilla ovilla?

Via Castello, Darfo Boario Terme, Italia

Via Giovanni Piamarta, Brescia, Italia

Enkä siis puhu uusista mahdollisuuksista tai tilaisuuksista, vaikka ei nekään yhtään haittaisi, vaan tarkoitan ihan oikeita, konkreettisia ovia. Ovia on kaikkialla ja ovia on kaikenlaisia. Ne ovat eri kokoisia, suuria ja pieniä, matalia, kapeita, eri värisiä, vanhoja ja uusia, hylättyjä, ahkerasti käytettyjä, rapistuvia, kiinni naulattuja, tuhrittuja, huollettuja ja vasta maalattuja. Olen kehittänyt suorastaan pakkomielteen oviin. En mahda sille mitään, että mennessäni johonkin sivuan aina samalla monia ovia ja myös huomaan ne. Kaikki ohittavat ovia jatkuvasti, mutta en tiedä kiinnittääkö kukaan niihin erityistä huomiota.

Via Gabriele Rosa, Brescia, Italia

Ovet ovat verrattain kiehtovia, sillä niiden taakse ei yleensä nää. Varsinkin täällä Italiassa ovet kätkevät monia yllätyksiä: paras niistä on oven avautuessa paljastuva kuvankaunis sisäpiha, jota ei osaa laisinkaan odottaa. Tosin nykyään osaan odottaa jo sitäkin, harmi, että kokemuksista oppii! Oven taakse kätkeytyy monia tarinoita eikä oven ulkonäkö välttämättä kuvaa sen käyttäjää. Monille ovi on vain ovi, josta pääsee kotiin, töihin, jumppaan, kauppaan, kylään, hoitopaikkaan tai vaikka ravintolaan. Siitä kuljetaan läpi, se on osa matkaa, johonkin muualle. Eikä sitä kannata puunata liikaa, käyväthän seudun koirat kuitenkin jättämässä siihen merkkinsä. Toisaalta, jos siitä pitää huolta, sitä saatetaan kunnioittaa enemmän. Ehkä jopa koirat välttävät sitä - omistajiensa avustuksella tietenkin. Vaikea sanoa, mikä olisi paras strategia.

Via Luigi Cadorna, Sulzano, Italia

Pääasiassa minua kiehtoo kuitenkin ovien ulkonäkö. En aina edes mieti mitä ovien takaa saattaisi paljastua vaan keskityn sen sijaan ovien piirteisiin. Värikkäät ovet vetävät minua puoleensa, mutta erityisen kiehtovia ovat vanhat ja vähän rapistuneet ovet. Lisäksi selkeästi hylätyt ovet saavat käteni hamuamaan laukkua ja puhelinta, jotta voin ottaa valokuvan. Vähän surullista, onhan ovi kuitenkin hylätty ja jätetty oman onnensa nojaan. Miten kaupunkien keskustoissa voi olla niin paljon hylättyä?

Palataanpa sitten otsikon asiaan. Mitä ihmettä minä lopulta tekisin kaikilla kohtaamillani ovilla? Kai niille jokin käyttötarkoitus löytyy? Ei kai niitä voi noin vain jättää itsekseen? Hylättyinä ja rapistuvina, ilman huomiota kaikkien ohi kulkevien keskelle. Mitä minä niille tekisin?

Löytyykö sieltä ruudun toiselta puolelta muita ovien tarkkailijoita? Otatteko te paljon valokuvia niistä? Mitä te teette kaikilla ovillanne? 

Loppuun vielä muutama ovi, koska niitä vaan löytyy aina lisää.

Via San Giacomo, Bergamo, Italia

Via Basso Castello, Cazzago San Martino, Italia

Via Giuseppe Mazzini, Sale Marasino, Italia

Via Canavetto, Calino - Cazzago San Martino, Italia

0